Se oli sunnuntai-ilta 20. tammikuuta 2019, kun lähdin ensimmäisen kerran päivystykseen mun oireista. Muistan sen illan vieläkin ihan kuin eilisen. Mulla kramppasi maha niin pahasti, että en pystynyt enää yksinkertaisesti olla. Kokeiden jälkeen mulla epäiltiin umpisuolen tulehdusta ja sain leikkaussalivaatteet vaihdettavaksi päälle. Tulehdusarvot ja kuume alkoi kuitenkin laskea yöllä, mut kotiutettiin aamulla ja diagnoosiksi jäi ”määrittämätön vatsakipu”.
Tällöin koko rumban alussa mun oireet painottuivat koviin vatsakramppeihin, ruoansulatusongelmiin, ihan tajuttomiin pahoinvointikohtauksiin ja voimakkaaseen väsymykseen. Mun paino nousi myös lyhyessä ajassa kuusi kiloa. Muistan yhden aamun 2019 kesältä, sekin oli viikonloppu, kun heräsin ja olin ihan varma, että mulla alkaa oksennustauti. Makasin vessan lattialla muutaman tunnin ja mietin, että mitähän mulle on tapahtumassa. Tällöin mietin ihan tosissani ensimmäisen kerran, että kaikki ei oo enää hyvin ja tälle kaikelle oireilulle on löydettävä jokin syy. Meillä on siis suvussa ”huonoa vatsaa”. Mun siskolla on suolistosairaus, äitillä refluksitauti ja niin edelleen, joten tähän asti me ajateltiin, että mulla on vaan vähän huono ja herkkä vatsa.
11.9.2019 varasin ajan mun terveysasemalle. Kerroin vuoden alusta asti vaivanneista oireista ja pyysin, että mua alettaisi tutkimaan kunnolla. Tällöin mulla ei ollut juurikaan enää vatsakramppeja, vaan oireet painottuivat tosi voimakkaaseen pahoinvointiin/oksettavaan oloon, ruoansulatusongelmiin, turvotukseen, väsymykseen, voimattomuuteen ja lihassärkyyn. Muistan, että olin ihan totaalisen loppu. Arki oli tosi haastavaa, kun oireet vei sekä kaikki voimat että määritti täysin päivien kulun. Jouduin perumaan paljon töitä, treenaamisesta ei ollut puhettakaan ja syöminen stressasi. Söin viime vuoden syksyllä/talvella pätkän fodmap-ruokavaliolla, mutta lopetin sen, kun siitäkään ei tuntunut mun kohdalla olevan hyötyä. Loppujen lopuksi ajattelen, että rajoittunut ruokavalio vain lisäsi entisestään mun stressiä. 29.9. piti lähteä taas päivystykseen ja sama homma 5.10.
Tän viimeisimmän päivystysreissun jälkeen sain Laakson sairaalaan lähetteen gastroskopiaan eli mahalaukun tähystykseen. Pääsin sinne peruutusajalla jo reilu viikon päästä. Tähystyksestä ei löytynyt mitään ja sain lähetteen kolonoskopiaan eli paksusuolen tähystykseen noin kuukauden päähän. Näiden tähystysten välillä aloin juomaan vatsansuojalääkettä, mistä en oikeastaan myöskään lopulta kokenut itelleni apua.
Päällisin puolin toisestakaan tähystyksestä ei löytynyt mitään ja myöhemmin saadut koepalatuloksetkin olivat puhtaat. Mä oon edelleen maailman kiitollisin mun lääkärille Vesa Hautamäelle Laakson sairaalan sisätaudeilla. Joka kerta, kun mulle tehtiin tutkimus ja mitään ei löytynyt, niin Vesa sanoi aina, että jatketaan tutkimuksia ja käännetään kivet yksi kerrallaan. Moni ajattelee varmaan, että noinhan sen pitääkin mennä, että sehän on lääkärin työtä, mutta tiiättekö, kun on ite ihan totaalisen epätoivonen ja huonossa jamassa niin fyysisesti kuin henkisesti, niin sitä ei toivo mitään muuta kuin ihmistä, joka ottaa sut ja sun oireet tosissaan ja haluaa aidosti auttaa.
Kun kummastakaan tähystyksestä ei löytynyt mitään, päätettiin kokeilla happosalpaajaa eli lääkitystä närästykseen. Mun oireet alkoi helpottamaan radikaalisti. Menin joulukuussa kontrollikäynnille Vesan luo ja koska lääkityksellä oli vaste, sain todennäköiseksi diagnoosiksi refluksitaudin sekä lähetteen ruokatorven pH- ja impedanssimittaukseen, millä jatkettiin refluksin tarkempaa tutkimista. Vesa sanoi, että nyt aletaan olla jäljillä. Muistan tänkin kerran kuin eilisen. Lähdin pois vastaanottohuoneesta ja kun sain oven kiinni, aloin itkemään ihan hysteerisesti. Muistan, kun laitoin mun ystäville meidän yhteiseen ryhmään ääniviestiä, että tää helvetti alkaa ratkeamaan ja siitä viestistähän ei saanut about mitään selvää, kun mua itketti onnesta niin paljon, haha!
16.3.2020 pH- ja impedanssimittauksen avulla mun refluksitauti todettiin stressiperäiseksi ja diagnoosi tarkentui röyhtäilyoireyhtymäksi. Mun kehossa ei yksinkertaisesti tapahdu siis mitään, minkä vuoksi refluksia pitäisi syntyä, vaan mun kroppa alkoi tuottamaan sitä itse ylikuormituksen takia. Toinen uupuu, joku menettää yöunet ja mun tapauksessa kroppa pysäytti mut näin. Jälkikäteen on tosi helppo jossitella – kyllähän niitä varoitusmerkkejä oli, mutta en tajunnut koko tilannetta ollenkaan.
Tän viimeisimmän tutkimuksen jälkeen sain lähetteen Jorvin sairaalaan puheterapeutti Meri Nyyssöselle. Mulla tulee sellainen palan tunne kurkkuun, mikä aiheuttaa tarpeen röyhtäistä. Tää on se tapa mitä en ennen tiedostanut ja mikä aiheutti mulle refluksin oireita. Näin mahdollisimman ymmärrettävästi sanottuna, jatkuva turha röyhtäily saa mahahapot villiintymään ja laukaisemaan närästyksen. Merin kanssa opettelin tiedostamaan tätä tapaa ja pääsemään siitä eroon.
Mä en hirveän kauan ollut istunut Merin vastaanotolla ensimmäisellä kerralla, kun hän sanoi mulle tosi suoraan, että kai mä ymmärrän, että jos en nyt näin nuorena herää tähän tilanteeseen ja sen vakavuuteen, niin en tuu pärjäämään oireiden kanssa. Meri herätteli mua lisää ja sanoi, että päästään kyllä eroon siitä mun tavasta tuottaa oireita, mutta ne kaikki palaa, jos en tee muutoksia mun elämässä niihin asioihin mistä tää kaikki on saanut alkunsa. Siinä mä taas tuhersin itkua ja kiittelin kovasti tarpeellisesta herätyksestä. Meri on Vesan kanssa toinen ammattilainen kenelle tuun olemaan ikuisesti kiitollinen. Sanoin Merille viime kerralla jälleen kyyneleet silmissä, että ilman hänen apua mä en todellakaan olisi näin hyvinvoiva ja onnellinen mitä nyt oon. Aika mielettömiä tyyppejä hei!
Tällä hetkellä mulla on oireita enää satunnaisesti ja oon tilanteeseen ihan äärettömän tyytyväinen. Meri sanoi tosi hyvin viime käynnillä, että ei oo tarkoituskaan päästä täysin oireettomaksi, koska ne vähäiset oireet toimii herättäjinä ettei tällaiseen tilanteeseen enää päädyttäisi. Nykyään se meneekin mulla juuri niin, että oireet liittyy johonkin, yleensä mun tapauksessa stressiin/väsymykseen/liikaan kuormitukseen. Sitten vaan taas hidastetaan. Sen oon myös nyt huomannut, että mun kroppa on tosi paljon herkempi reagoimaan kuin ennen. Siedän nykyään yllättävän paljon vähemmän stressiä, jatkuvaa kiirettä ja ylikuormitusta. Uskon kyllä, että sekin tasoittuu pikkuhiljaa ajan kanssa.
Kuulostaa ärsyttävän kliseiseltä, mutta nyt kun on voiton puolella, niin mä ihan oikeasti ajattelen, että onneksi tää kaikki tapahtui. Mä oon puhunut somessa lopulta tosi vähän siitä kaikesta, mikä tähän tilanteeseen ajoi ja mitä sen takana on. Liikaa töitä, mutta vielä enemmän muuta henkilökohtaista, mikä kulutti loppuun. Mutta tiiättekö, täähän se elämässä on samaan aikaa karuinta ja parasta: Tuli maksettua aika kallis hinta tehdyistä ”virheistä”, mutta opittua tuli silti paljon paljon enemmän. Koskaan en oo tiennyt näin hyvin, mitä haluun mun elämältä ja elämään. Enkä mä oo pitkiin aikoihin myöskään ollut näin onnellinen mitä nyt oon. Aika siistiä.
Hymyin Emili <3