Heräsin eilen aamulla ennen kellonsoittoa vatsakipuihin ja närästyksestä johtuvaan voimakkaaseen pahoinvointiin. Joku saattaisi luulla, että vatsatauti starttailee näillä näppäimillä, mutta ei nämä ovat mulle jo vähän liiankin tuttuja vatsa- ja suolisto-oireita. Sain nauttia perjantaista maanantaihin lähes normaalista olosta ja väkisinkin tuli toiveikas olo, että rauhoittuisiko tämä ihan suoraan sanottuna helvetillinen terveystilanne vihdoin, vaikka hyvin tiedänkin, että se ei tule hetkessä muuttumaan. Makasin sängyssä ja kävin edeltävän päivän taas mielessäni läpi: Söinkö jotain ”väärää”, mikä oireet olisi voinut laukaista tai oliko päivä erityisen stressaava tai kiireinen, mutta ei en keksinyt oireille taaskaan mitään selitystä. Pari syvää hengenvetoa sai ottaa ja psyykata omaa mieltä ennen kuin nousin ylös. Vaikka mä olenkin hyväksynyt tämän tilanteen ja ymmärrän, että sen vatvominen ei auta asiaa, niin edelleen joka kerta oireet lävähtävät päin kasvoja ja omaa mieltä saa ihan toden teolla kasailla. Toisinaan se onnistuu helpommin ja taas joskus sitä optimistista asennetta ja luottoa tulevaan saa etsiä hetken kauemmin. Eilinen päivä on itseasiassa täydellinen esimerkki tästä: Aamulla hetken pysähtyminen ja pari syvää hengenvetoa riitti, mutta koko päivän hirveässä olossa kärvistelleenä, kun pääsin kotiin, niin aloin vaan itkeä. Itkin ja mietin, että huomisen täytyy olla parempi. Jope tuli vierelle, otti kainaloon ja sanoi, että kyllä asiat vielä selviää ja me saadaan sut kuntoon. Vastasin joo, pyyhin kyyneleet kasvoilta ja lähdettiin keittiöön tutustumaan meidän eilen saapuneeseen kahvikoneeseen.

Mulle kuuluu siis vaihtelevaa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin oikeasti tosi hyvää! Jos näitä terveyshaasteita ei lasketa, niin elän tällä hetkellä juuri sellaista elämää kuin haluankin ja se tuntuu hyvälle. Viimeksi sunnuntaina puhuttiin Jopen kanssa, miten hyvin meillä on asiat. Mä nautin jotenkin ihan valtavasti meidän ja mun arjesta ja on sellainen olo, että siitä on helppo nauttia. On helppo huomata ne jokapäiväiset pienet hyvät asiat ja fiilistellä niitä. Tämä on vienyt mua pitkälle näinä huonoinakin päivinä, kun muistaa, että sen huonon olon ja mielen takana kaikki on kuitenkin tosi hyvin ja niitä hyviä asioita ja päiviä on huonompiin verrattuna paljon paljon enemmän.

Tämä meidän kolme kuukautta ”vanha” koti on kyllä yksi isoimmista tekijöistä, miksi arki on niin huippua. Ollaan saatu rakennettua tästä sellainen paikka, mistä on ihana herätä aamulla, missä on helppo rentoutua, mistä ei oikein malttaisi edes lähteä ja mitä fiilistellään edelleen jokaikinen päivä. Jo silloin 2018 helmikuussa, kun ostettiin tämä asunto, niin päätettiin, että laitetaan se ihan viimeisen päälle sellaiseksi kuin haluamme. Aletaan olla siinä kyllä hyvällä mallilla! Työhuone on vielä hieman keskeneräinen, olohuone kaipaa tauluja ja ehkä pientä sohvapöytää tai rahia sekä kirjojen säilytys on vielä ratkaisematta, mutta loppusuoralla ollaan. Niin ja tosiaan odottamamme kahvikone saapui vihdoin eilen tuomaan kotiimme ripauksen toivottua arjen luksusta ja onhan se nyt magee! Korkkasin ensimmäisen kahvini tänään aamulla ja se maistui juuri niin hyvälle kuin tuore vastajauhetuista pavuista tehty kahvi kuuluukin maistua. Ihan parasta arjen luksusta!

Siitä on suunnilleen muutama viikko, kun tulin töistä kotiin metrolla. Hyppäsin Kampista kyytiin ja jäin seisomapaikalle selaamaan puhelimella somea. Yhtäkkiä parin pysäkin jälkeen mun olo meni todella tukalaksi; kehon valtasi ihan tajuton pahoinvointi ja voimattomuus. En ollut varma pyörrynkö vai oksennanko vai mitä tapahtuu. Nojauduin seinään, keskityin hengittämiseen ja mietin, että enää pari pysäkkiä Kalasatamaan. Mulla hakkasi tilanteesta sydän aivan hulluna ja, kun saavuttiin Sörnäisiin, Kalasatamaa edeltävään paikkaan, mun oli ihan pakko hypätä metrosta pois! Se oli jotenkin ihan hullu tilanne ja jäänyt mulla vahvasti sen takia mieleen, että silloin mä viimein havahduin siihen, että tää homma ei ole mun kontrollissa enää. Kyse oli siis megaluokan närästyskohtauksesta ja kävelin naama valkoisena Sörnäisistä kotiin. Tämä oli sitä aikaa, kun ravasin oireiden takia päivystyksessä ja asiaa alettiin vasta tutkimaan.

Tällä hetkellä mä odotan kovasti pääsyä toiseen tähystykseeni kolonoskopiaan eli paksusuolen tähystykseen, mikä on ensi kuun puolen välin tienoilla. Löytyy sieltä mitään tai ei, niin ajattelen vahvasti, että mun on tehtävä kokonaisuuteen muutoksia, koska jostain syystähän tilanne on puhjennut yhtäkkiä näin pahaksi. Mun tapauksessa puhutaan varmasti eniten kokonaiskuormasta sekä stressinhallinnasta ja niiden lisäksi ruokavaliosta. Vaikka tää tilanne onkin ajoittain ihan syvältä ja tunnen jopa katkeruutta, niin haluan ajatella asian hyvän kautta. Mä oon oppinut tän vuoden ja erityisesti muutaman kuukauden aikana sellaisia asioita, joiden kanssa olisi oikeasti pitänyt tehdä töitä jo aiemmin. Ehkä isoin muutos on tapahtunut itsensä kuuntelussa ja vielä tarkemmin siinä, miten viesteihin reagoin. Loppupeleissä se on juuri se ratkaiseva tekijä, sillä mitä kuuntelu auttaa, jos asioihin ei ole edes tarkoitus puuttua. Tää tilanne on oikeastaan viimein pakottanut mut kehittämään tätä asiaa ja vitsit oon siitä iloinen! Peruin ja lykkäsin muutamia työkuvioita tältä vuodelta, mikä ei todellakaan tuntunut kivalta, mutta sen ansiosta nautin tällä hetkellä tasapainoisista työviikoista. Valitsen myös aiempaa herkemmin pitkät yöunet ja nipistän päivästä mielummin pari ”tehokasta” tuntia pois. Oon myös aika fiiliksissä, kun oon löytänyt edes pari ruoka-ainetta, mitkä eivät tällä hetkellä sovi suolistolleni. Heh pari saattaa kuulostaa vähälle, mutta jokainen löytö on mulle iso voitto ja askel eteenpäin! Isoin kehityskohde mulla on edelleen stressinhallinta ja nimenomaan se, että stressiä ei edes syntyisi turhista asioista.

Luin tekstin läpi ja mietin, että olipas se värikästä, asioita laidasta laitaan, mutta just sitä mun elämä tällä hetkellä on! On kuitenkin kiva voida sanoa, että kaikesta huolimatta mä nautin siitä tosi paljon! Fiilistelen arkea, elän päivä kerrallaan (tämä on muuten myös asia, mitä on saanut toden teolla opetella), keskityn hyvään ja luotan siihen, että asiat järjestyvät. Sen mä haluan vielä sanoa, että mulla ei sanat riitä kuvaamaan, miten onnellinen oon ihmisistä mun ympärillä. Ilman heitä kuulumiset olisivat varmasti erilaisia.

Hymyin Emili <3