Tää on aihe, mistä en ole juurikaan puhunut somessa. Ja nyt, kun mä kirjoitan tätä postausta, koko aihe tuntuu yhdeltä isolta ahdistavalta köntiltä. Ja sitähän se mulle on lopettamisen jälkeen ollutkin; todella arka aihe, mistä en mielelläni puhu. Kysyin viikko sitten teiltä Instassani postaustoiveita ja yllätyin totaalisesti, miten paljon teitä kiinnostaa mun salibandyura. Ja tottakai mä haluan vastata teidän toiveisiin, joten yritän saada koottua urani ja ajatukseni mahdollisimman selkeäksi kokonaisuudeksi.

Kerkesin pelaamaan yhteensä noin 14 vuotta. Aloitin salibandyn 2. luokalla Riihimäellä pienessä seurassa nimeltä Piraijat. Ja jos oikein muistan, Piraijat perustettiin silloin, kun me aloitettiin. Pelasin C-ikäiseksi asti kyseisessä seurassa ja silloin pelaaminen oli pelkästään kivaa. Treenejä odotin aina ja pelejä kahta kauheammin. Olin ikäluokassani todella hyvä ja joukkueessamme sain ison roolin. Ratkaiseva asia urallani tapahtui C-ikäisenä, kun yhdessä turnauksessa ikäluokkavalmentaja oli tarkkailemassa pelaajia ja huomasi lahjakkuuteni. Näin jälkikäteen osaan ajatella, että pieni riihimäkeläinen seura ei ollut välttämättä paras mahdollinen kehittymiseni kannalta. Pelasimme haastajasarjaa, emme SM-sarjaa, missä piirit niin sanotusti pyörivät. Oli siis todellakin minun onni, tai kohtaloa, että ikäluokkavalmentaja saapui katsomaan haastajasarjan turnausta. Siitä lähti pikkuhiljaa pyörät pyörimään.

B-ikäisenä tajusin, että seuran vaihto on ainoa ratkaisu, jos haluan kehittyä ja menestyä. Osallistuin menestyneen ja arvostetun Nurmijärveläis seuran SB-Pron try-outeihin ja pääsin ikäisteni SM-joukkueeseen. Jo tämä oli unelmien täyttymys kokemattomalle pienen seuran kasvatille, mutta tapahtui myös vielä isompi asia urani kannalta: SB-Pron naisten liigavalmentaja huomasi mut ja se oli lottovoitto. Muistan kuin eilisen, kun käytiin nuorempana isin kanssa katsomassa Pron naisten peli ja mietin, että sinne pelaamaan pääsy on suurin unelmani. Ja se unelma tuntui siis todellakin mahdottomalta silloin. Naisten liiga on korkein sarjataso, missä Suomessa voi salibandya pelata ja SB-Pron liigajoukkue on puolestaan yksi Suomen parhaista.

Kaikki tästä eteenpäin tapahtui rytinällä. Treenasin ja pelasin rinnakkain B:n ja liigan mukana, mikä tarkoitti treenimäärien tuplaantumista. Olihan se rankkaa ensin tehdä parhaansa B:n mukana, jotta saisi siellä vakiinnutettua paikan sekä ansaittua peliaikaa ja sen jälkeen piti vielä olla parhaimmillaan liigan mukana. Se, että uutena ja vielä junnuna pääsin pikkuhiljaa nousemaan liigapelien kokoonpanoon vaati nimenomaan sitä, että jokaisessa treenissä piti pystyä parhaaseen. Mä ymmärrän, että sen kuuluu olla niin, koska on kyse kovatasoisesta ja vain voittoja tavoittelevasta joukkueesta ja kilpailu pelipaikoista puskee kehittymään ja tekemään vielä enemmän, mutta mun osalta se meni yli. Mulla ei oikeastaan koskaan loppunut fyysinen kunto, mutta henkinen kantti loppui sitäkin useammin. Mä olen ihmisenä todella kiltti. Sellainen, joka ottaa vastaan lähes kaiken miellyttääkseen muita. Tämän kaltainen oli mun suhde meidän liigajoukkueen päävalmentajaan ja hän käytti luonnettani hyödyksi.

Aloin saamaan kutsuja erilaisille leireille, mihin kutsuttiin ikäluokan parhaita pelaajia. Leirejä oli sekä Suomessa että ulkomailla ja salibandyn kautta on tullutkin myös matkusteltua aika paljon. Ikäluokkavalmentajat kartoittivat pelaajia sekä läpi kauden että näillä leireillä MM-kisoja silmällä pitäen. Yksi mun tähänastisen elämäni parhaista ja ikimuistoisimmista hetkistä on se, kun sähköpostiini kilahti kutsu Puolassa pelattaviin U19 MM-kisoihin. Muistan senkin tilanteen ihan, kuin eilisen; oltiin bussissa menossa Tampereelle pelaamaan. Puolasta tuotiin kotiin MM-hopeaa. Ehdottomasti salibandyurani hienoin hetki oli, kun voitettiin Naisten liigassa Suomen mestaruus. Kylmät väreet menee vieläkin. Mitalien ja menestyksen rinnalla paras asia oli ihmiset ja kokemukset, mitä heidän kanssa jaettiin. Joukkue on asia, mitä kaipaan eniten näin lopettamisen jälkeen.

Olin tämän 14 vuoden aikana monta kautta kapteenina; Piraijoissa useasti ja viimeisenä kautenani Prossa varakapteeni. Se kertoo musta ehkä parhaiten pelaajana. Olen henkeen ja vereen joukkuepelaaja. Sellainen, joka kannustaa, vaikka omalta hengästymiseltään ei jaksaisi. Teen kaikkeni kentällä, mutta myös sen ulkopuolella ja aina joukkueelle. Se on myös syy, miksi mä kestin huonoa kohtelua niin kauan. Pelasin liigassa neljä kautta ja sen koko ajan meillä oli hyvä joukkue täynnä ihania ihmisiä. Ja sitä haluan ehdottomasti korostaa, että Prossa hommat toimi ja taustaväki, yhtä lukuunottamatta, oli täynnä mielettömiä persoonia. Se mua Prossa piteli viimeiset vuodet. Näin jälkikäteen, kun mietin tuota neljää vuotta niin olihan se karua ja suu olisi pitänyt avata aiemmin. Kävin aina treeneissä, tein aina kaikkeni ja silti jostain syystä päävalmentaja kohteli mua, kuin roskaa. Havainnollistavana esimerkkinä viimeisen kauden loppu puolella, kun tulin hallille, sain useasti tervehdyksen sijaan pois käännetyn katseen. Pieni juttu, mutta jotain niin henkilökohtaista. Enkä tarkoita huonolla kohtelulla sitä, jos peliaikaa ei tullut vaan sitä, miten mua kohdeltiin pelaajana ei ihmisenä. Ja yksi ehdottomasti henkistä puolta syövintä oli se, että virheisiin ei ollut varaa. Mua varjosti jatkuvasti liian iso paine, mikä söi itseluottamusta. Tätä samaa sai valitettavasti käydä läpi mun kanssa myös muutama muu pelaaja. Ensimmäisen kerran, kun sanoin kyseiselle valmentajalle mitään vastaan oli hetki, kun kerroin lopettavani. Ja juu kyllä, tästäkin mulla on mielikuvat, kuin eilisestä. Tarpeeksi kauan olin ollut vastaanottavana osapuolena niin joku toleranssi täyttyi. Torstain peliin valmistavat treenit olivat viimeinen niitti, tulin itkien kotiin ja tiesin, että nyt en jaksa enää. Tajusin, että mulla oli loppunut palo pelaamiseen kokonaan. Se kohtelu sekä paine ja niiden pelko aiheutti mulle niin suurta stressiä ja ahdistusta, että mua ei haluttanut enää pelata. Ja sehän tässä surullisinta onkin. Olin pelannut 14 vuotta sen takia, koska rakastin sitä. Päätös tuli kaikille täytenä yllätyksenä, jopa itselleni. Täytyy sanoa, että en ikinä olisi uskonut, että mä olen sen pelaaja, joka lopettaa kesken kauden juuri, kun play off-pelit olisivat alkaneet. Nehän pitäisi olla pelaajan parasta aikaa. Tästä syttyi luonnollisesti melkoinen haloo ja aikalailla jokainen taho joukkueessamme yritti kääntää päätäni. Jopa päävalmentajamme yritti pienesti, mutta ymmärrystä ja pahoittelua en saanut koskaan. Se kertonee tilanteesta.

Huh. Mulla hakkaa sydän ihan älyttömästi. Kuitenkaan mitään näistä 14 vuodesta en vaihtaisi. Salibandy on ollut todella iso osa elämääni ja, vaikka se päättyi alavireisesti, on mulla silti päällimmäisenä tunteena kiitollisuus. Niin ihania ihmisiä oon saanut sitä kautta elämääni ja kaikki ne miljoonat hyvät muistot ovat vallitsevia. Ja onhan kaikki tämä yllä kerrottu kasvattanut niin hemmetisti!

Mä haluan loppuun vielä kertoa, että sain mielettömän ihanan viestin joulun jälkeen. Yksi tunnettu pelaaja laittoi mulle pitkän viestin, mikä alkoi näin: ”Ensinnäkin, kun kuulin että lopetit kesken kauden, mietin vaan että miten voit olla noin rohkea! Aika paljon tähän kuitenkin liittyy kaikkia paineita ja sä uskalsit! Vau!”

Hymyin Emili <3